Matka alkaa metsäautotietä pitkin. Tiedän tien, siellä ei yleensä liiku ketään. Näen peuran jälkiä ja ehkä ilveksen jäljet. Hiekkatienpätkällä hieman tylsistyn. Hiekkaan jää kengistäni selkeät jäljet. Näen ihmisen tekemän puukasan, ja ruohoa kasvavan entisen tien.
Sitten painun pusikkoon, rymellän rymelikön läpi ja kiipeän kalliolle; kiipeäminen on hetkittäin haastavaa, otan käsillä kiinni mistä saan, hengästyn.
Ylhäällä on näkymä kauas ja siellä on helppokulkuista, jäkälää. Ensin oli vähän kivikkoa.
Epäröin alaspäin menoa, katson kompassilla ilmansuunnan ja laskeudun viistosti. Helppoa, ei se ollutkaan niin ryteikköä, kun miltä ensin näytti. Alhaalla onkin helppokulkuista, oikeastaan ihanaa. Vanhempaa metsää, polkuja! Muutama hyttynen. Juon vähän. Olen kulkenut pari kilometriä.
Pian on ensimmäinen tie, ja ensimmäinen kohtaaminen Pilvin kanssa. Olen mielestäni ihan lähellä, sekoilen vähän navigointini kanssa. Luulen näkeväni Pilvin. Ei, se onkin joku muu. Ihminen! Vaistomaisesti kyyristyn ja piiloudun puun taakse. Onnistun pysymään näkymättömissä (ehkä?) ja olen tyytyväinen itseeni. Näen ihmisen myös hieman lähempää pusikon suojista. Luulen, että hän on vanhempi mieshenkilö. Hyppään ojan yli, matka jatkuu.
Pian näen Pilvin polkupyörän ja Pilvin. Pilvi näkee minut, eläydyn rooliini ja juoksen tien yli. Jatkan juoksua pellonreunaa. Vähän ajan päästä pysähdyn. Ajattelen ottaa kuvia, mutta näenkin Pilvin uudestaan. Hän on tullut pyörällä toista metsätietä pitkin. Juoksen taas.
Pääsen etenemään ihan hyvin pellonreunaa. Näen ison tien, mutta se on niin kaukana, että en usko, että kukaan sieltä näkee minua. Ainakaan ei erottaisi tarkemmin, mikä eläin olisin, jos olisin susi. Käännyn metsään etelämmäksi, minun on mentävä sinne, että löydän turvallisen paikan ylittää Topenontie. Hetken päästä näen peuran. Iso, pyöreälinjainen, pähkinänruskea. Oikein kauniin värinen, ajattelen. Se on muutaman kymmenen metrin päässä, ja lähtee loikkimaan poispäin rauhallisesti, harkitusti.
Maasto on taas helppoa, mäntymetsää. Vastaan tulee oja, ja alan katsella sopivaa ylityspaikkaa, joka löytyykin helposti peurojen polun ansiosta. Otan kuvan ojasta… nostan katseeni. Sama peura! Ainakin luulen niin. Nyt paljon lähempänä, ehkä kahdenkymmenen metrin päässä. Luulen, että se näkee minut. Katselemme pitkään toisiamme. Näen sen kirsun, vai turvan vai mikä se on. Kasvot. Se näyttää rauhalliselta, on kotonaan. Juuri kun ajattelen, että voisin vähän liikahtaa (olen oksien takana hieman kätkössä), peura lähtee. Aika nopeasti.
Vähän matkan päässä sen seuraan liittyy toinen peura. Lisäksi jostain kuuluu (hirvimäistä?) rytinää. Otan hetkeksi käyttöön kilinäpurkkini, pilttipurkin, jossa on sisällä kaksi kolikkoa. En halua häiritä enempää juuri nyt, enkä halua törmätä kuvittelemaani hirveen. Topenontie on lähellä. Tulen pellonreunaan ja istahdan hetkeksi. Vielä vähän, sitten pitäisi tulla metsä ja Topenontie. Maasto on melko pusikkoista, mutta siedettävää.
Tulen lähelle tietä. Tie on peltokaistaleen toisella puolella. En uskalla mennä pellon yli. Pilvi on tiellä ja näkee minut. Kuljen metsää pitkin pohjoiseen päin. Katson, että pelto loppuu siellä, voisin päästä tien yli. Mutta siellä onkin talo. Lähellä. Tästä tuli pihankäynti! Pihassa ei näy ketään. Metsän puoli on kamalaa ryteikköä, päätän juosta vähän matkaa pellonreunaa. Tielle ilmestyy kaksi pyöräilijää. Äkkiä piiloon. Oja. Pulautan jalkani sinne ja syöksyn pusikkoon. Onneksi jalka ei kastu yli kengänvarren. Katselen pusikon suojista pyöräilijöitä. He eivät katso minuun päin. Ei näköhavaintoa minusta.
Pian löydän sopivan paikan tien ylitykseen, metsää on tien molemmin puolin. Kuuntelen ja odotan, pari autoa menee ohi, olen hyvin suojassa. Kun autojen ääniä ei kuulu, juoksen tien yli. Se menee hyvin, ja toisella puolella on heti turvallista, tarpeeksi puita, ei taloja, pieni pelto. Seuraava etappi on Hanhilammintie. Se on aika lähellä.
Kuljen hakkuuaukean reunaa ja näen peltoja ja taloja. Ne ovat kaukana. Löydän tielle asti jatkuvan metsäsaarekkeen, jonkun ojan ylitys, hyvin menee. Tien yli pääsee helposti, lähin rakennus on hyvin kaukana.
Muutun hetkeksi takaisin ihmiseksi, tapaan Pilvin ja syömme eväitä. Google Mapsin mukaan jatko näyttää helpolta.
Alku onkin helppoa, pääsen kulkemaan metsäautotietä. Pian se kuitenkin muuttuu metsäkoneen uraksi, jossa on oksia sikin sokin. Loikin niiden yli, maasto on ärsyttävää. Metsäkoneen ura vie Hanhilammintielle. Tien molemmin puolin on ryteikköä. Katselen tietä molempiin suuntiin, ketään ei näy. Päätän uskaltautua tielle.
Hölkkään. Katson välillä taakse, ja vilkuilen koko ajan tien sivuja siltä varalta, että pitäisi hypätä piiloon. Pääsen etenemään ehkä kilometrin pari, mutta tiellä kulkeminen on hermostuttavaa. Pilvi laittaa viestin: tien vasemmalla puolen taloja ja koira, oikealla suo, yritä kiertää suo.
Maasto on täyttä ryteikköä. Oksia, ojia, koko ajan ojia. Aluksi yritän etsiä kapeita ylityspaikkoja, mutta pian otan enemmän riskejä ja hypin ojien yli siitä mihin satun. Edelleenkään en kastu pahasti, olen varsin tyytyväinen ojanylityksiini. Kierrän suon, tai sen vetisimmän kohdan. Jatkan kuivempaa osuutta pitkin. Maasto on helppokulkuisempaa kuin äskeinen pusikko, mutta maa on kovin pehmeää ja märkää, raskasta. Edessäpäin pitäisi olla metsätienpätkä. Löydänkin sen, mutta sitä ennen hölkkään taas muutaman sata metriä Hanhilammintietä. Hanhilammintie on tuntunut niin turvalliselta liikkua, että uskaltaudun kulkemaan hetken Pilvin kanssa. Tai oikeasti en jaksa mennä takaisin ryteikköön.
Kohta tuleekin sitten varmaan kolme pihakäyntiä. Ensin postilaatikko, sitten kesämökkejä. Ensimmäinen näyttää autiolta, mutta seuraavan pihassa on auto. Hiippailen metsään, kierrän talot sen verran kaukaa, että en tule nähdyksi. Pihakäyntejä kuitenkin tulisi, jos joku näkisi jälkeni.
Seuraavaksi etenen taas pienen pätkän tietä pitkin, mutta melkein heti tien vasemmalla puolella näkyy helppokulkuinen vanhempi havumetsä! Sujahdan sinne iloisena. Kulkeminen on taas helppoa. Metsää pääsee vähän matkaa, sitten tulee laaksoon laskeutuva taimikko, jota on sitäkin varsin siedettävä kulkea edellisiin pöheikköihin verrattuna. Taimikko muuttuu hakkuuaukean rinteeksi, kuljen ylhäällä sen reunaa. Näen tien, ja Pilvin polkupyöränsä kanssa. Pilvi ei näe minua.
Pienen tauon jälkeen lähden luottavaisin mielin kulkemaan taas pätkän Hanhilammintietä pitkin (ympärillä on taas sitä kamalaa ryteikköä). Auto tulee takaa, ihan yhtäkkiä. En edes ehdi reagoida mitenkään. Täysin varma näköhavainto. Olin huolimaton, pöpelikkö kutsuu.
Löydän hakkuuaukean tapaisen, sitten näen ison sähkölinjan ja kuljen sitä kohti. Jospa siellä pääsisi etenemään. Pääsee, siellä on pellonreunaa ja ojanpohjaa, jota pitkin peuratkin ovat kulkeneet. Näen kaksi ihmisten rakennelmaa: toinen voisi olla joku lintutorni ja toinen on metsästäjien koppero. Kai ne ovat tyhjiä. Jatkan sähkölinjan suuntaisesti.
Pian kauempana metsänreunassa näkyy autoja. Useita, ainakin kaksi. Sieltä kuuluu ihmisten ääniä. Hyvä reittivalintani on pilalla. Joudun kulkemaan pellon yli. Minut ehkä nähdään, mutta etäisyys on yli puoli kilometriä. He eivät pystyisi erottamaan, mikä eläin olen.
Vasemmalla ihmiset autoineen, oikealla maatila. Välissä läpipääsemätön tiheikkö. Tai melkein, pakkohan siitä on mennä. Maatilan (Mattila) luona tulee pihakäynti, olen kyllä hyvin piilossa, mutta kuljen alle sadan metrin päästä rakennuksista. Vähän matkaa kuljen jopa pihatietä pitkin, kun muualla eteneminen on mahdotonta. Sitten löytyy pellonreuna. Pellonreunat ovat hyviä, pääsee helposti kulkemaan, mutta voi myös piiloutua pusikon puolelle.
Pälyilen Mustialantietä. Siellä menee Pilvin lisäksi joku kävelijä. Pitää odottaa. Mustialantien ylityksessä näköhavaintojen riski on suuri. On mahdollista, että minut nähdään muutaman sadan metrin päässä olevasta talosta. Haluan päästä etenemään, otan riskin. Juoksen ensin pellonreunaa, sitten tien yli, sitten vähän matkaa pellon yli traktorinjälkeä pitkin. Pääsen horsmapusikon suojaan. Meinaan kompastua lautoihin ja muoveihin. Vieressä on aikoja sitten lahonnut mökki.
Kuljen hetken pellonreunaa, näen 10-tien kaukana. Sieltä ei erota minua. Löydän pienen sähkölinjan, siitä tulee mieleen vanhat puhelinlinjat. Kuljen sitä pitkin, 10-tie on ihan lähellä. Löydän heti hyvän paikan tien ylitykseen. Olen hyvin puiden suojassa ja tien toisella puolellakin on metsää. Pystyn katsomaan, milloin ei tule autoja, ilman että tulen itse nähdyksi. Pilvikin on löytänyt paikan. Autoja ei tule, juoksen tien yli ja kiipeän piennarta metsään. Olen ollut liikkeellä seitsemän tuntia.